28. marraskuuta 2016

Marraskuun viimeisiä

Ajattelin tulla pitkästä aikaa kertomaan ihan perus kuulumisia, ne kun on jääneet vähän vähemmälle.

Nyt elellään marraskuun viimeisiä päiviä. En voi mitenkään uskoa, että kokonainen vuosi on taas pyörähtänyt ohitse. Tuntuu, kuin olisin tämän vuoden tammikuussa laittanut silmät kiinni ja nyt avannut ne taas. Tän vuoden aikana on kerennyt tapahtumaan tosi paljon, mutta toisaalta musta tuntuu, että oon vaan seissyt paikoillani ja koko muu maailma on liikkunut mun ympärilläni.

 Ollaan laitettu joulukuusi viikonloppuna, leivottu miljoonatta kertaa pipareita, laitettu jouluvaloja tuomaan vähän piristystä tänne pimeään. Tosin pakko kyllä myöntää, että tänä talvena/loppusyksynä on ollut yllättävän valoisaa, aurinko on paistanut usempana päivänä ja parin viikon lumikinokset toi kivasti valoa myös.




Me ollaan tässä kuukauden sisään jouduttu ravaamaan lasten kanssa lääkärissä aivan liian monta kertaa. En jotenki ymmärrä, että miten kaikki ''paska'' onnistuu kaatumaan niskaan toinen toisen perään. Ensin Rafael kaatui päiväkodissa satuttaen huulensa, käytiin päivystyksessä tarkistamassa tarviiko huuli paikkausta, huuli parani yllättävän nopeasti.
 Isänpäivänä Rafael vetäs kuumat glögit päällensä,
  Viime viikon maanataina, illalla, Liam kiipesi keittiön työtasolle, liukastui ja tipahti sieltä. Saatiin seuraavana päivänä terveyskeskukseen aika heti aamupäivälle. Lääkäri tutki ja päätti laittaa päivystyslähetteen lastenklinikalle, koska hänellä havaittiin tuntohäiriöitä ja kaksoiskuvia. Lastenklinikalla lääkäri tutki pariin otteeseen, istuttiin siellä iltaan saakka. Kaksoiskuvat näkyivät edelleen ja saatiin lähete silmäklinikalle, johon suunnataan ylihuomenna.
  Saman päivänä kun mentiin Limpun kanssa terveyskeskukseen, olin varannut myös Rafaelille ajan, koska hän linkutti toista jalkaansa ja oli tehnyt sitä jo pidempään. Lääkäri kuitenkin antoi Rafaelille oman ajan seuraavalle päivälle ja laittoi lähetteen labraan.

Eli meille kuuluu todella hektistä elämää sairastelujen lomassa uhmakiukkuilua ja tahtojen taistoja.


Kuitenkin mulla on silti jotenkin positiivinen asenne tai miten sen nyt sanoisi, odotan tulevaa ja nyt kun vihdoin pitkästä aikaa (kahteen vuoteen) tuntuu, että raskaus/synnytyshormonit on väistynyt, tuntuu taas omalta itseltä ja jaksaa sisustaa ja suunnitella, hoitaa omaa terveyttäkin,  ja elää jotenkin ihan erilailla tai ainakin ottaa siitä enemmän irti. Toki on päiviä kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle eikä kuule muuta, kun lasten itkua ja tappelua, mutta se ei silti tunnu toivottomalta. Life is just fine right now.


Mitä teille kuuluu?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti