23. lokakuuta 2016

Minä äitinä


Mulle aina ollut itsestäänselvää, että mun äiti on mun tukena. Että jos on joku asia, niin voin luottaa siihen, että äitille voi kertoa. Kun mulla meni koulussa huonosti, en oppinut samassa tahdissa kun muut, äiti lohdutti, että kyllä mä opin vielä, mutta omaan tahtiini. Hän ei ollut pettynyt siihen, että toin jatkuvasti kotiin kokeita, joissa komeili nelonen tai vähän paremmassa tapauksessa vitonen tai jopa kutonen. Kun mä löysin rakkaimman harrastuksen ja halusin asua tallilla, äiti haki mua illalla myöhään iltavuonsa jälkeen kotiin. Hän kustansi mulle kerran viikkoon ratsastustunnin, vaikka neljän lapsen yksinhuoltajana meillä oli tiukkaa. Kun mun murrosikä yllätti, mua ahdisti päivästä toiseen, en tiennyt mikä mua vaivaa, riehuin koulussa, koska oli vaan niin levoton olla, kun mut erotettiin koulusta ja passitettiin nuorisopsykiatrin polille, äiti istui siellä mun kanssa. Äiti istui koulussa palaverista toiseen puolustamassa mua. Kun karkasin kotoa, äiti lähetti mun nuorten turvakotiin hetkeksi rauhoittumaan.  Äiti pienensi työviikkoaan, että voi vahtia mua kotona. Kun pääsin 16-vuotiaana opiskelemaan Lappeenrantaan, äiti maksoi mun asuntolan vuokran ja mun elämisen toisessa kaupungissa, ja jo neljän päivän päästä tulin maitojunalla takaisin, koska oli liian kova ikävä kotiin, ja muutin takasin äidin luo, eikä äiti koskaan ollut mulle edes vihanen tästä.

Mun äiti ei koskaan jättänyt mua yksin, vaan on tukenut mua kaikessa. Tää oli mulle ihan itsestäänselvyys, näinhän tän kuuluukin mennä, mutta hetki sitten pohtiessani omaa äitirooliani tai etenkin rooliani ja esimerkkkäni naisena varsinkin tyttärelleni, tajusin että monellekaan se ei mene ihan niin.

Mulla on monia kavereita ja tuttuja, jotka ei oo ihan yhtä onnellisessa asemassa mitä mä olen ollut. Heillä ei ole jostain syystä välit omaan äitiin olleet kovinkaan hyvät. Silloin kun he on olleet kasvavia nuoria, murrosikäisiä, joilloin koko ihminen on ihan sekamelskaa kaikkien tunteiden ja uusien muutosten edessä, vanhempi pettääkin luottamuksen tavalla tai toisella. En voi edes kuvitella kuinka vaikeaa on ollut koittaa kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ilman niin tärkeää tukea.

Halua itse olla tottakai parhain mahdollinen äiti lapsilleni. Voihan olla, ettei meidän lapset ole yhtä hukassa itsensä kanssa murrosikäisenä mitä minä olin. Mutta mua pelottaa miten onnistun tehtävässäni. Mua pelottaa, että jostain syystä mun oma lapseni ei luota muhun, tai halua puhua mulle. Missään nimessä en aio ikinä luovuttaa, annan tukeni aina vaikka meillä olisinkin vaikeaa. Mä toivon että mun tukeni ja turvani tulee olemaan mun lapsille yhtä itsestäänselvyys mitä se on mulle ollut.

2 kommenttia :

  1. Tiedätkö mietin ihan samoja juttuja usein! Olin kans aika kamala teini niinku ollaan juteltu, ja olin just sillä asenteella et porukat nyt ei ainakaan tiedä mistään mitään enkä varmana kerro niille mitään :'D nyt aikuisiällä tietty ollaan taas lähennytty vanhempienkin kanssa mut oman lapsen kohdalla toivoo, ettei tollasta murrosvaihetta suhteessa tulisi. Mut parasta mitä me voidaan tehdä on yrittää olla sellasia vanhempia, jotka on tukena ja läsnä aina kun tarvitsee, ei tuomitse vaan yrittää ymmärtää ja auttaa parhaansa mukaan :) ihan mahtava äiti sä olet! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep totta puhut <3 kiitos <3 säki oot ihan mahtava äiti ja oon niin ilonen (niiku oon miljoona kertaa sanonu :DD) et ollaan tutustuttu ni saa sellaista vertaistukea samantyyppiseltä äidiltä ja samallaiset arvot jne <3

      Poista